Taustaa

Keskiviikkona 15.5. Tampereen ylioppilaskunnan TREYn edustajisto päätti, ettei se ota vaikuttamistyössään kantaa kysymykseen yliopiston edustuksellisen päätöksentekoelimen konsistorin puheenjohtajasta. TREYn hallitus esitti, että ylioppilaskunta ottaisi vaikuttamistyönsä tavoitteeksi, että yliopistolakiin kirjattaisiin konsistorin oikeus valita puheenjohtajansa keskuudestaan. Edustajisto kuitenkin kaatoi hallituksen esityksen täpärästi äänin 25-21. Tällä hetkellä molemmissa Suomen säätiöyliopistoissa niin kutsuttua monijäsenistä hallintoelintä puheenjohtaa yliopiston hallituksen nimittämä provosti, eli käytännössä yksi vararehtoreista.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on todennut, että yliopistolaki on konsistorin puheenjohtajakysymyksen osalta epäselvä ja sitä tulisi tarkentaa. Konsistori on yliopistolain 26 §:ssä säädetty säätiöyliopiston yhteinen monijäseninen toimielin, jossa ovat omina kiintiöinään edustettuna yliopistoyhteisön kolme ryhmää: professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat. Nämä ryhmät valitsevat konsistoriin edustajansa keskuudestaan. Konsistorin tärkeimmät tehtävät ovat yliopiston “akateemisista asioista” päättäminen sekä yliopiston hallituksen nimittäminen. Minusta on toki hieman kyseenalaista kuinka paljon “ei-akateemisia” asioita yliopistolla on, sillä kaikki päätöksenteko yliopistolla vaikuttaa opetukseen ja tutkimukseen. Jääköön tämä pohdinta kuitenkin toiseen kertaan.

Kysymys konsistorin puheenjohtajasta oli yksi keskeisimpiä asioita Tampereella vuonna 2019 aloittaneen uuden Tampereen yliopiston johtosääntöä koskeneessa kiistassa, joka johti lopulta vanhan Tampereen yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden ulosmarssiin. Kysymys liittyy ennen muuta yliopistojen autonomiaan ja yliopistodemokratiaan.Yliopistojen sisäisessä päätöksenteossa käytetään merkittävää valtaa ja on todella olennaista kuka tuota valtaa käyttää ja millä perustein. Yliopistodemokratian ihanne on, että valta yliopistossa olisi mahdollisimman vahvasti niinsanotun yliopistoyhteisön, eli yliopiston professorien, muun henkilöstön ja opiskelijoiden, käsissä. Yliopistodemokratian välttämätön edellytys on, että yliopistossa merkittävimpiä päätöksiä tekevät näiden ryhmien keskuudestaan valitsemat edustajat.

Yliopistodemokratia ei välttämättä ole suurimmalle osalle ihmisistä kaikkein kiinnostavin kysymys, mutta sen tulisi olla, sillä vain demokraattinen yliopisto voi olla aidosti riippumaton ja vapaa. Vapaat ja riippumattomat yliopistot puolestaan ovat vapaan ja riippumattoman tieteen ja sivistyksen ja siten ihmiskunnan henkisen ja materiaalisen edistyksen elinehto. Yliopistodemokratiakysymys myös herätti alun perin oman yhteiskunnallisen ja poliittisen aktiivisuuteni. Siksi koinkin nyt tarpeelliseksi avata pidemmin ajatuksiani yliopistosta, yliopistodemokratiasta ja niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä. TREYn edustajistossa käyty keskustelu ja kysymys konsistorin puheenjohtajasta tarjoavat oivan taustan, jota vasten peilata aihetta.

Konsistorin puheenjohtajan tapaus

Yliopiston konsistorin olisi tarkoitus edustaa yliopiston päätöksenteossa yliopistoyhteisöä, eli yliopiston henkilökuntaa ja opiskelijoita (Yliopistolaki 26§). Nämä ihmiset eivät ainoastaan työskentele ja opiskele yliopistolla, vaan he ovat yliopisto. Yksi demokratian perusperiaatteista on, että sen yhteisön jäsenten, joita päätökset koskevat tulee myös tehdä päätökset, joko suoraan tai edustajiensa välityksellä. Tämän vuoksi myös yliopistolaissa on säädetty, että sekä julkisoikeudellisissa yliopistoissa (lähes kaikki Suomen yliopistot) että säätiöyliopistoissa (Aalto-yliopisto ja Tampereen yliopisto) on oltava yliopistoyhteisöä edustava monijäseninen päätöksentekoelin.

Toisin kuin julkisoikeudellisissa yliopistoissa säätiöyliopistoissa edustuksellisen päätöksentekoelimen puheenjohtajan äänivaltaa käyttää kuitenkin henkilö, jota ei ole valittu vaaleissa edustamaan mitään niistä yliopistoyhteisön ryhmistä, joilla lain mukaan on oikeus edustukseen päätöksentekoelimessä. Jos provosti on rekrytoitu yliopiston ulkopuolelta, hänellä ei lain mukaan edes olisi oikeutta olla konsistorin jäsen. Provosti ei edustakaan yliopistoyhteisöä, vaan yliopiston toimivaa johtoa, jonka tarkoitus olisi demokraattisessa yliopistossa olla yliopistoyhteisön tahdon toteuttaja ja täytäntöön panija.

Yliopiston keskusjohtoon kuuluvan provostin toimiminen yliopistoyhteisöä edustamaan tarkoitetun elimen puheenjohtajana ei ole säätiöyliopistojen ainoa demokratiaongelma. Yhtä merkittävä on, että muun muassa yliopiston strategiasta ja rahanjaosta päättävässä yliopiston hallituksessa ei ole lailla taattu yliopistoyhteisön edustusta, toisin kuin julkisoikeudellisissa yliopistoissa. Ylipäätään yliopistolain uudistuksen jälkeen päätösvaltaa yliopistoissa on keskitetty rehtorille ja muulle yliopiston keskusjohdolle ja samalla siirretty yliopiston ulkopuolisille henkilöille.

Yliopistodemokratian kaventaminen

Yliopistolain uudistuksen vaikutusarvioinnin mukaan valtaa yliopistoissa on keskitetty johtajille, johtoryhmille ja hallitukselle. Samalla ulkopuolisten jäsenten osuus yliopistojen hallituksissa on kasvanut, jolloin valtaa on siirtynyt yliopiston henkilöstöltä ja opiskelijoilta yliopiston ulkopuolelle. Vallan siirtämistä yliopistoyhteisön jäseniltä yliopiston ulkopuolelle ja sen keskittämistä yliopiston keskusjohdolle on perusteltu ennen muuta ”strategisuudella” ja ”tehokkuudella”. Yliopistodemokratian heikentämisen kannattajat katsovat, että vallan keskittäminen johtaa tehokkaampaan ja nopeampaan päätöksentekoon. Tämän taas katsotaan olevan välttämätöntä, jotta yliopisto voisi paremmin reagoida muuttuvaan maailmaan ja ympäröivän yhteiskunnan tarpeisiin. Yliopiston ulkopuolisten päätöksentekijöiden ja yliopiston keskusjohdon ajatellaan myös pystyvän paremmin ajattelemaan yliopiston ”kokonaisetua”. Yliopistoyhteisöä edustavien päätöksentekijöiden pelätään asettavan oman taustaryhmänsä tai tieteenalansa edun kokonaisuuden edun edelle. Lopulta argumentti tiivistyy siihen, että tällainen keskusjohtoinen, päätöksentekoa ulkoistava malli toimii ja tuottaa hyviä tuloksia.

Nämä argumentit nojaavat nähdäkseni sellaiseen yliopiston ideaan, jossa yliopiston kokonaisuuden katsotaan tarkoittavan jotain muuta kuin yliopiston henkilöstöä ja opiskelijoita ja jossa yliopiston tarkoituksen katsotaan olevan totetuttaa yliopiston ulkopuolelta tulevia tavoitteita ja tarkoituksia. Tämä ajatus on yhteydessä laajempaan kehitykseen, jossa yliopistojen tulosohjausta on vahvistettu ja jossa tutkimusrahoituksesta on tehty aiempaa kilpaillumpaa. Yliopistoihin ja niiden tutkijoihin ja opiskelijoihin kohdistuu yhä enemmän ja yhä ankarampia ulkopuolisia vaatimuksia ja odotuksia. Kun yliopistojen rahoitus on sidottu siihen millaisia ”tuloksia” ne saavat aikaan, on aivan loogista, että yliopistoissa valtaa siirretään johtajille, jotka tarkkailevat tavoitteita ja mittareita ja pyrkivät optimoimaan yliopiston vastaamaan mahdollisimman tehokkaasti niihin tavoitteisiin, joita sille ulkopuolelta asetetaan.

Miksi yliopistodemokratiaa?

Yliopiston organisaation tärkein tehtävä on taata yliopistoyhteisölle, eli varsinaiselle yliopistolle, puitteet, joissa tutkia, opettaa ja oppia. Sen tehtävä on antaa yliopistoyhteisölle vapaus toteuttaa omia tavoitteitaan ja päämääriään itse määrittämistään lähtökohdista käsin. Vain näin turvataan aito tieteen ja opetuksen vapaus ja autonomia. Yliopistoyhteisön tulee itse voida määrittää mikä on yliopiston tavoite, tarkoitus ja tehtävä. Tämä edellyttää yhtäältä sitä, että yliopistoyhteisö itse tekee itseään koskevat päätökset. Kuka tietäisi paremmin mitä yliopistolaiset tarvitsevat ja mikä on yliopistolle parasta kuin yliopiston henkilöstö ja opiskelijat?

Yliopistojen tutkijat, opettajat ja professorit ovat alojensa johtavia asiantuntijoita. Opiskelijat puolestaan ovat yksi yhteiskuntamme keskeisistä muutosvoimista. Me olemme se joukko, josta uudet ideat leviävät yhteiskuntaan ja joka tuoreimman tiedon ja osaamisen kautta kykenee merkittävällä tavalla määrittämään tulevaisuuden työelämää ja yhteiskuntaa. En keksi ketään, jonka käsiin mieluummin uskoisin yhteisen yliopistomme asiat kuin siellä työskentelevien ja opiskelevien nykyisten ja tulevien asiantuntijoiden. Jos me yliopistolaiset emme itse luota kykyymme päättää yliopistomme suunnasta parhaalla mahdollisella, miten kukaan muu voi luottaa osaamiseemme ja asiantuntemukseemme?

Yliopistodemokratia tietenkin edellyttää, että yliopistolaiset ovat yliopiston asioista päättäessään valmiita asettumaan taustaryhmänsä ja tieteenalansa intressien yläpuolelle ja tarkastelemaan koko yhteisön etua. Tämä ei tietenkään ole kenenkään ihmisen kohdalla täysin mahdollista. Jos se ei kuitenkaan olisi lainkaan mahdollista, mikään demokraattinen järjestelmä ei voisi toimia. Demokratiaa tarvitaan siksi, että ihmisten ristiriitaisista tavoitteista ja arvostuksista voidaan muodostaa jonkinlainen käsitys ”yhteisön kokonaisedusta”. Demokratia on mahdollista siksi, että ihmisillä on kyky empatiaan, kyky tarkastella asioita useasta eri näkökulmasta ja kyky pyrkiä yhteiseen hyvään.

Ei ole myöskään mitään syytä olettaa, että yliopiston ulkopuolelta tulevat päätöksentekijät tai yliopistoon palkatut ammattijohtajat olisivat jotenkin ”neutraalimpia” kuin yliopistolaiset itse tai että he olisivat parempia tarkastelemaan kokonaisuutta. Heilläkin on omia henkilökohtaisia ja ideologisia arvostuksia ja intressejä, jotka heijastuvat heidän päätöksiinsä. ”Kokonaisuuden etu” ja ”yhteinen hyvä” eivät ole mitään objektiivisia, mitattavissa olevia asioita, vaan ne riippuvat ihmisten maailmankatsomuksista ja arvostuksista. Demokraattisten prosessien tarkoitus on nimenomaan edustuksellisuuden, keskustelun ja vapaan ajatustenvaihdon kautta muodostaa näistä keskenään ristiriitaisista ajatuksista ja arvoista jonkinlainen käsitys siitä mitä ”yhteinen hyvä” on. Siinä keille annamme valtaa tehdä päätöksiä, on lopulta kyse siitä, keiden ajatuksia, arvostuksia, näkemyksiä ja ideologioita haluamme painottaa näissä prosesseissa.

Kun sanon, että mielestäni yliopistoyhteisöllä tulee olla oikeus itse määritellä tavoitteensa ja tarkoituksensa, en tietenkään tarkoita, että yliopiston tulisi olla ympärivöistä yhteiskunnasta erillään oleva saareke. Päinvastoin, yliopistot ovat olemassa ympäröivää yhteiskuntaa, planeettaa ja ihmiskuntaa varten. Niillä on useita päällekkäisiä, ristikkäisiä ja toisiaan täydentäviä tarkoituksia ja tehtäviä. Yliopistot kasvattavat ihmiskunnan tietoa ja ymmärrystä perustutkimuksella ja opetuksella. Ne tuottavat osaajia työelämän tarpeisiin. Ne kehittävät uutta teknologiaa ja innovaatioita. Ne ylläpitävät kulttuuria ja vievät sitä eteenpäin. Ne parantavat sairauksia, antavat julkisyhteisöille, yrityksille ja järjestöille tietoa päätöksenteon tueksi sekä etsivät ratkaisuja ihmiskunnan ongelmiin. Yliopiston ”strateginen päätöksenteko” on tasapainoilua näiden tärkeiden tavoitteiden välillä. Se on myös tasapainoilua erilaisten yliopistoon sen sisä- ja ulkopuolelta kohdistuvien intressien ja vaatimusten välillä.

Tiedettä ja opetusta, mutta kenen tarpeisiin?

Vaikka vallan yliopistoissa pitäisikin olla vahvasti sen henkilökunnan ja opiskelijoiden käsissä, näiden tulisi tehdä päätöksiä tiiviissä vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja sen tarpeita kuunnellen. Tämän vuoksi esimerkiksi yliopiston ulkopuoliset jäsenet yliopiston hallituksessa ovat mielestäni hyvä asia. Kuitenkin yliopistolaisten tulisi olla edustettuina kaikilla päätöksenteon tasoilla. Tähän on nähdäkseni kaksi merkittävää syytä.

Ensinnäkin yliopistoissa ei tulisi ainoastaan vastata olemassa olevan yhteiskunnan tarpeisiin ja odotuksiin, vaan myös kyetä ajattelemaan ja etsimään radikaalisti erilaista yhteiskuntaa. Yliopistojen ei ainoastaan tulisi ”vastata muuttuvan maailman asettamiin vaatimuksiin” vaan myös kyetä pohtimaan onko tuo maailman muutos hyvästä ja tuleeko yliopiston olla vauhdittamassa sitä. Varsinkaan yhteiskuntatieteellisen opetuksen ja tutkimuksen ei koskaan pitäisi ottaa kulloisenkin hetken yhteiskunnan kehityssuuntia annettuina. Yhteiskuntatieteiden tulee voida myös arvioida kehitystä ja tarvittaessa esittää sille vaihtoehtoja. Yhteiskuntaa hallitsevat ideologiat ja intressit voivat nimittäin viedä yhteiskuntaa myös huonompaan suuntaan.

Sama ongelma tulee esiin myös vaadittaessa, että yliopistojen opetuksen tulisi vastata ”työelämän tarpeita”. Vaikka yliopiston pitäisi opettaa työelämässä tarvittavia taitoja, sen tulisi myös viedä työelämää eteenpäin. Sen lisäksi, että yliopistossa opetetaan työpaikoilla tarvittavia taitoja, siellä tulisi opettaa myös taitoja, joita työpaikoilla ei vielä edes tiedetä tarvittavan. jos yliopistoyhteisö keskittyy liikaa täyttämään eri tahojen tämänhetkisiä tarpeita ja odotuksia, sille ei välttämättä jää aikaa ja mahdollisuutta kehittää jotain uutta ja ennennäkemätöntä omista lähtökohdistaan käsin.

Yliopiston ei tulisi myöskään ainoastaan tarjota ratkaisuja muiden määrittelemiin ongelmiin, vaan pyrkiä myös itse löytämään ja määrittelemään uusia ratkaistavia ongelmia. Kaikki ”ongelmat” ovat myös jossain määrin ideologisia, sillä jonkin asian määritteleminen ongelmaksi vaatii jonkinlaisia käsityksiä maailman tilasta, hyvästä ja pahasta. Nämä käsitykset puolestaan ovat aina jossain määrin ideologisia. Tämän vuoksi kaikkiin yhteiskunnan ongelmiin ei välttämättä edes ole ratkaisua, sillä tilanne, joka on toiselle ongelma, voi olla toiselle suorastaan ihanteellinen. Siksi ei ole mitenkään neutraali valinta päättää, mitä ongelmia yliopiston oikeastaan pitäisi ratkaista. Tämän vuoksi karsastan nykyisen Tampereen yliopiston viestintää ”Ihminen ratkaisee” -slogania myöten hallitsevaa solutionismia, jossa ratkaistavat ongelmat ikään kuin otetaan annettuina.

Kuka puolustaa sivistysyliopistoa?

Toiseksi on muistettava, että valta ja resurssit jakautuvat yhteiskunnassamme epätasaisesti ja ne, joilla on valtaa ja rahaa, voivat vaikuttaa kaikkein eniten yliopistojen päätöksentekoon. Heidän intressinsä ja tavoitteensa eivät valitettavasti välttämättä aina ole hyväntahtoisia. Tämä korostuu autoritaarisissa maissa, joissa valtaapitävät ovat usein suorastaan hyökänneet etenkin humanistisia tieteitä ja yhteiskuntatieteitä vastaan. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Unkarin pääministerin Viktor Orbanin päätös kieltää sukupuolentutkimus yliopistoissa. Valitettavasti tällaisilta hyökkäyksiltä ei olla turvassa myöskään Suomen kaltaisissa demokraattisissa maissa. Täälläkin eduskunnan tämän hetken toiseksi suurin puolue on halunnut karsia ”ideologiseksi huuhaaksi” nimittämiään tieteenaloja yliopistoista.

Sen lisäksi, että yliopistoon voi kohdistua sen ulkopuolelta suoria ideologisia hyökkäyksiä, kaikilla yliopiston tehtävillä ei välttämättä ole yhtä vahvoja puolustajia sen ulkopuolella, kuin joillain toisilla. Esimerkiksi luonnontieteellisen perustutkimuksen ja monien humanististen tieteiden hyödyt voivat ilmetä vasta erittäin pitkällä aikavälillä ja useilla yllättävillä tavoilla. Varsinkin taloudellisesti vaikeina aikoina on riski, että yliopistot halutaan palvelemaan lyhyen aikavälin taloudellista hyötyä. Tällöin sivistys ja perustutkimus saatetaan helposti nähdä turhana luksuksena, josta voidaan tinkiä näkyvämpää lyhyen aikavälin hyötyä tuottavien toimintojen vuoksi. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Japanin vuoden 2015 rajut leikkaukset humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen rahoitukseen. Myös filosofi Martha Nussbaum on kirjassaan Not for Profit – Why Democracy Needs the Humanities (2010) kuvannut sitä, miten Yhdysvalloissa ja Intiassa humanististen tieteiden rahoitusta on leikattu talouskasvun hidastuttua 2000-luvulla. Myös Suomessa yliopistojen perusrahoituksen leikkaaminen ja kilpaillun tutkimusrahoituksen on suosinut tutkimusta, joka kykenee tarjoamaan mitattavissa olevia lyhyen aikavälin hyötyjä.

Ei liene yllättävää, että yliopistodemokratian ja yliopistoyhteisön päätösvallan tiukimmat ja äänekkäimmät puolustajat edustavat usein juuri humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja sekä luonnontieteellistä perustutkimusta. Ympäri maailmaa nämä tieteenalat ovat joutuneet kohtaamaan yhtä aikaa avointa halveksuntaa ja vihamielisyyttä suosiotaan kasvattaneilta populistisilta, autoritaarisilta ja anti-intellektuaalisilta liikkeiltä ja epäluuloisuutta rahoittajilta, jotka kaipaavat tieteeltä ja koulutukselta näkyvämpiä lyhyen aikavälin hyötyjä.

Ongelma on nähdäkseni siinä, että sivistysyliopiston ihanteella ei ole Suomessa takanaan samanlaisia vahvoja yliopiston ulkopuolisia eturyhmiä kuin muilla yliopistoon kohdistuvilla odotuksilla. Yritykset kaipaavat yliopistoilta osaajia ja innovaatioita, päättäjät taas ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin. Vaikka perustutkimus ja sivistys ovat aivan yhtä tärkeitä ihmiskunnalle, niiden hyöty jakautuu niin laajalle, ettei mikään yksittäinen taho yliopistojen ulkopuolella ole ottanut niiden asiaa ajaakseen. Kun yliopistojen johtajat keskittyvät täyttämään opetusministeriön asettamia tulostavoitteita ja sidosryhmät yrittävät saada yliopiston mahdollisimman paljon vastaamaan omiin tavoitteisiinsa, on vaarana, että sivistys jää jalkoihin. Tämä olisi tuhoisaa Suomelle. Suomen tilanne ei tässä asiassa ole missään nimessä hälyttävä. Yliopistojen hallintomallit on kuitenkin rakennettava kestämään aikaa. Jos ulkopuolisten intressien annetaan liian vahvasti ohjata yliopistojen toimintaa, voi joskus käydä niin että toimintaa päätyvätkin ohjaamaan lyhytnäköiset tai jopa vahingolliset intressit.

Yliopistojen asia on koko Suomen asia

Yliopistojen mahdollisimman demokraattinen päätöksenteko varmistaa, että yliopiston suunnasta päättävät ne, joilla on paras kosketus yliopiston arkeen. Mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön ja työyhteisöön myös parantaa henkilöstön hyvinvointia. Ennen kaikkea yliopistodemokratia antaa yliopistolle mahdollisuuden tasapainotella ympäröivän yhteiskunnan lyhyen aikavälin intressien ja pidemmän aikavälin sivistystehtävän välillä ilman että lyhytjänteisten odotusten täyttäminen hallitsee päätöksentekoa liikaa. Se myös suojelee vapaata, riippumatonta ja kriittistä tiedettä niiltä yliopiston ulkopuolisilta voimilta, jotka sitä saattaisivat joskus haluta rajoittaa. Siksi yliopistodemokratian puolustaminen on koko suomalaisen yhteiskunnan pitkän aikavälin etu. Toivonkin, että tuleva hallitus muuttaa yliopistolakia suuntaan, joka vahvistaa yliopistodemokratiaa. Erityisen tärkeää olisi taata säätiöyliopistojen yliopistoyhteisöille oikeus edustukseen yliopiston hallituksessa ja oikeus nimittää säätiöyliopiston yhteisen monijäsenisen hallintoelimen (Tampereella konsistori) puheenjohtaja.